Olimme mieheni kanssa kerrankin hyvissä ajoin joululahjaostoksilla. Mukanamme oli  9 kuukauden ikäinen Niilo-poikamme. Suomea ja suomalaisuutta arvostavana tähtäsimme kulkumme kauppakeskukseen, johon oli tulossa vierailulle tasavallan presidentti puolisoineen.

Paikalla oli paljon ihmisiä. Mieheni, poikamme sylissään pääsi melkein eturiviin katsomaan, ja vauvamme saikin päämiehemme rouvan huomion. Hän tarttui Niiloa kädestä ja kysyi, minkä ikäinen ja niminen tämä ihastuttava pikkumies on. Tämä on varmasti tarina, jonka tulemme Niilolle myöhemmin monesti kertomaan.

Suomi on ollut tämän joulun alla 100 vuotta itsenäinen. Se on näin yhden ihmisen matkana paljon, mutta kansakuntien historiassa se on lyhyt aika. Siihen aikaan on liittynyt monenlaisia tunteita.

Luulen, että Suomea rakennettaessa ei elämä ollut vain itsenäisyyden tuomaa juhlan tunnetta. Silloin tehtiin töitä kädet rakoilla ja nähtiin vielä puutetta ja nälkää. Rintamalta palanneiden sotilaiden haavat olivat avoimet ja kipeät.

Kun ihmisen tai kansakunnan perusturvallisuus on horjunut, se tuo pelkoa. Ihan varmasti Suomen puolesta taistelleet ihmiset, sotilaat ja kotijoukot, pelkäsivät silloin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Miten saamme sotavelkamme maksettua? Onko tällä pienellä Suomella tulevaisuutta?

Kun yksittäistä ihmistä tai kansakuntaa kohtaa koettelemus, tunteiden kirjo on monenlainen. On oikeutettua tuntea pelkoa, kauhua, turhautuneisuutta ja vihaakin.  Se kuuluu ihmismielen käyttäytymiseen silloin, kun jotakin yllättävää tai pelottavaa tapahtuu.

Kun katsomme nyt Suomea, näemme, että nämä tuneet eivät kuitenkaan lamauttaneet. Kuten Suomen kansan, myös yksittäisen ihmisen elämänongelmissa tunteiden vangiksi on turha jäädä. Kun jaksaa katsoa eteenpäin, silloin myös sinne pikku hiljaa siirtyy.

Suomea ovat kantaneet monet rukoukset. Ne ovat lähteneet hiljaisen, kristillisen kansan sydämestä. On huudettu, kuiskattu ja huokailtu Jumalan puoleen.

Itse omassa elämässäni olen huomannut, että kun onnettomuuksien ja monien kuolemien kohdatessa elämänjano on sammunut, rukous on ollut pelkkä huokaus. Toisaalta kun on ollut vaikeaa, rukous on ollut myös monesti vaativaa: Miksi juuri minä? Auta, poista ongelmat!

Kun mieli on tyyntynyt, huomaakin, että rukoukseenkin löytyy kiitossävy.    Ongelmien lisäksi näkee myös ne kiitoksen aiheet: minulle on annettu ihana perhe, sisarukset, koko suku. Mitä enemmän kiittää, sitä enemmän aiheitakin löytyy.  Kyse  on pohjimmiltaan mielen muutoksesta: suostummeko näkemään ne hyvät asiat ympärillämme.

Luulen, että tämän joulun alla monen suomalaisen sydämestä nousee kiitos. Monenlaisten vaiheiden jälkeen saamme myös rukoilla, että tulevaisuuskin olisi siunattu.

Näillä ajatuksilla haluan toivottaa koko Takkisen suvulle rauhallista joulun aikaa!

Sirkka Lehto Oulunsalosta

Kuva yllä: Mikkeliläisen Kukkakauppa KukkaRoosan Suomi 100 kukkakimppu