On laskiaisen aika ja muistuu mieleeni lapsuuden riemukkaat mäenlaskut ja rasvarieskan syönti.

Kun tuli koulusta tuoksui kotona vastaleivottu rasvarieka. Että mitäkö se sellainen on. No, se oli ainakin meillä isolla uunipellillä paistettu koko pellin kokoinen paksu rieska, johon oli pistelty läskinokareita riviin koko rieskan pituudelta ja leveydeltä. Hyvältä se tuoksui mutta eihän sitä voinut koulusta tullessa syödä. Ja miksikä ei? No, siksi kun oli sellainen taika, että kun oli syönyt rasvarieskaa ei saanut enää sinä päivänä puhua tai muuten sääsket söivät seuraavana kesänä. Ja sitä riskiä ei voinut ottaa. Oli päästävä mäenlaskuun ja siellähän ei hiljaa pystynyt olemaan.

Niinpä sitä sitten sännättiin kylälle ja Lamunkaupalle katsomaan löytyisikö sieltä vielä joku pahvilaatikko hajotettavaksi takapuolen alle. Laatikko kainalossa rynnättiin sitten Könkkölän rantaan ja mäenlaskuun. Mäki oli jo talven aikana hyväksi ja luistavaksi hioutunut. Olihan siinä heti lumentulosta ja joen jäätymisestä asti laskettu mäkeä kaikki välitunnit. Ja sehän onnistui kun alaluokkalaiset kävivät koulua siinä Lamujoen rannalla olevassa Könkkölässä.

Pahvinpalanen vain takapuolen alle ja hyvin luisti ainakin silloin kun isolle pahville lyöttäytyi koko lössi laskijoita. Sitä vaille ettei päädytty vastarannalla olevaan Koskelan Martan pyykkiavantoon. Ja riemua riitti. Laskettiin mäkeä alas ja huudettiin ”pitkiä pellavia” ja juostiin taas mäkeä ylös ja taas alas.

Ahnaasti siellä mäessä piti viipyä. Vasta illan pimetessä sieltä malttoi pois lähteä. Vaatteet oli ihan märkänä mäessä ryösäämisestä, vanttuut vanuttuneet ja koppuralle jäätyneet ja hihansuita ja monon alta pilkistäviä villasukan varsia ympäröi niihin tarttuneitten ja jäätyneitten lumipaakkujen ketju. Ja taisi se monesti olla nokkakin vähän räässä mutta ei se menoa haitannut. Vähän sitä nenänalustaa vai hihaan tai vanttuuseen pyyhkästiin ja taas menoksi.

Mutta pois oli lopulta lähdettävä kun laskijoista yksi toisensa jälkeen häipyi kotiin. Taisinpa monesti olla niiden viimeisten poislähtijöiden joukossa. Siinä sitä sitten mennä rentostettiin kotiin märkänä ja väsyneenä mutta kylläpä se rasvarieka sitten maistuikin nälkäiselle mäenlaskijalle.

Mäenlaskumuistoja 50-luvulta Piippolasta Könkkölän rannasta kirjoitti Sirkkaliisa Eksymä.