”Joulu tulla jollottaa…” tuo vanha sanonta toteutuu joka vuosi aina samaan aikaan, mutta ei ulkoisesti aina samanlaisena. On pimeitä, lumettomia jouluja ja valkeita hankia, pakkasen ja kuuran peittämää luontoa ympärillämme. Meidän elämänkaaren joulut muuttavat muotoaan. Lapsuuden joulut ovat säilyneet kaukaisina, lämpiminä ja turvallisina vaikka elettiin sota-aikaa.

Pirtti oli pesty, muutama räsymatto lattialla, iso kuusi keskellä lattiaa tukevassa puujalassa. Tähti latvassa, koristeena kiersi nauha Suomen lippuja. Langalla sidotut kuusenkynttilät. Oksille levitetty valkeaa pumpulia. Navettatyöt tehty vähän aikaisemmin, jotta ehdittiin hiljentymään joulun viettoon. Lähes nelimetrisen pöydän päässä istui Isä-Juuso lukien Raamatusta jouluevankeliumin ennen ruokailua.

Ruokana perunat, lipeäkala ja ihana valkokastike ja itse leivottu joululimppu. Jälkiruokana riisipuuro sokerin tai voisilmän maustamana. Sitten jokainen vuorollaan savusaunan lämpöön. Pukin odotus jännitti. Aina ei pukkia tullut. Se oli heittänyt pussin saunapolulle, josta veljet olivat sen löytäneet.

Joulukirkkoon mentiin hevosella. Kirkkoreki oli täysi, taisi joku seistä takajalaksillakin. Tulomatkalla miehet ajoivat kilpaa naapureiden kesken. Sipparin suoralla tultiin lujaa. Välly oli vedettävä kasvojen suojaksi, ettei kavioista lentänyt tiera osuisi päähän.

Joulupäivän ruoka valmistui isossa leivinuunissa. Karjalanpaisti, laatikot ja riisipuuro, jota oli keitetty edellisiltana kaksinkertainen määrä, sai lisukkeeksi rusinaluumusopan. Kinkkua eikä leikkeleitä ollut. Rosollia ja silliä opeteltiin syömään. Joulupäivänä ei saanut mennä kylään vaan se vietettiin oman perheen kesken. Tapaninpäivänä käytiin kylässä tai naapurin lapset tulivat pelaamaan Mustaa Pekkaa ja ”kaatajaa” pirtin pöydän ympärille.

Opiskeluajan joulu Diakonissalaitoksella, joka oli sisäoppilaitos ja opiskelu ympärivuotista. Ensimmäinen vuosi asuttiin puutalossa, samassa pihapiirissä ja sisar Danny Jansson, laitoksen johtajatar asui meidän huoneen seinän takana – ovet vierekkäin. Kun ensimmäinen vuosi lähestyi loppuaan, heräsimme jouluaattoaamuna ihmettelemään kaunista joulupöytää. Sisar Danny oli asettanut yöllä pieniin kynttilänjalkoihin punaisen kyttilän, sitonut pikkuruisen joulukortin – jokaiselle henkilökohtaisen joulutervehdyksen. Se oli hieno, liikuttava kokemus. Sydämellinen tervehdys pikkusisaria kohtaan. Silmät kostuivat – joulun sanoma saavutti meidät!

Työpaikan jouluja kertyi yli kolmenkymmenen vuoden ajalta. Oman kodin joulujärjestelyjen lisäksi oli huolehdittava työpaikan joulunvietosta yhdessä osaston henkilökunnan kanssa. Sairaalan käytäviä koristivat värikkäät pallot ja kimaltavat kultaköynökset. Päiväsalissa kuusi kynttiöineen. Lasioviin ja isoihin ikkunoihin maalausta harrastava hoitaja loihti kauniita maisemia, tonttuja ym. joulun taikaa. Pöydillä jouluiset liinat ja elävät kynttilät.

Jouluaattona hiljennyttiin yhteiseen aattohartauteen seurakunnan työntekijöiden kanssa. Päiväsaliin kokoontuivat myös potilaat vointinsa mukaan. Huoneiden ovet olivat auki, jotta joulun sanoma tavoittaisi myös vuoteessa lepäävän. Voimakas virrenveisuu kaikui pitkin käytävää: ” Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuten ilo ilmoitan maan kansoille nyt tulevan…” Hartaudenpitäjät kävivät vielä huoneissa toivottamassa jokaiselle henkilökohtaisesti Hyvää Joulua.

Oman perheen jouluista muodostui pitkä ketju. Vietimme sitä 25 vuotta Niinisalon varuskunnassa oman perheen kesken. Varuskunnan asuntoaluella oli toistasataa perhettä, suurin osa nuoria perheitä ja lapsia paljon. Yhteisesti järjestettiin lapsille joulujuhla kerhon tiloissa. Asuntoalueen vieressä oli Niinisalon seurakuntatalo, jossa pidettiin aina aattohartaus ja jouluaamun kirkko. Jos suinkin mahdollista, osallistuimme aattohartauteen. Siitä alkoi meidän joulunvietto.

Kaksi joulua oli vähän erilaisia. Isä-Kalevi oli rauhanturvaajana Kyproksella vuonna 1968 ja 1973. Lasten ollessa pieniä se salaperäinen joulunodotus oli käsinkosketeltavaa. Vuonna 1968 pukki kävi jo aamupäivällä. Minulle osui aattoillan työvuoro. Otin neljä ja viisi vuotiaa pojat mukaan töihin, seitsemän vuotias jäi yksin kotiin. Tonttulakit päässä pojat piipersivät pitkin osaston käytäviä välillä leikkien pikkuautoilla. Siitäkin työvuorosta selvittiin kunnialla.

Kalevin jäädessä eläkkeelle -86 muutimme Pyhäjärvelle. Pojat olivat löytäneet oman paikkansa. Tällä hetkellä valmistelen joulua yksin. Jo kahdennentoista kerran sytytän kynttilän Isä-Kalevin haudalle Pyhäjärven kirkkomaalla. Siellä lepäävät myös Kalevin vanhemmat, Iina-mummu sekä Sanfrid-vaari sankarihaudassa. Omat vanhempani lepäävät Piippolan hautausmaalla. Tänäkin jouluna muistamme kiitollisuudella kaikkia poisnukkuneita rakkaitamme sytyttämällä kynttilän heidän muistolleen.

”Kiitävi aika, vierähtävät vuodet, miespolvet vaipuvat unholaan. Kirkasna aina sielujen laulun taivainen sointu säilyy vaan. Enkelit ensin paimenille lauloi, sielusta sieluun kaiku soi: Kunnia Herran, maassa nyt rauha, kun Jeesus meille armon toi.”

Toivotan kaikille Takkisen suvun jäsenille
Rauhallista Joulua ja Onnea vuodelle 2017

Maija Manninen
Pyhäjärveltä