Eksymän Sirkan pyynnöstä muistelen äitiä ja isää, heidän elämäntarinaa. Istun talomme kuistilla, aurinko lämmittää ja puut humisevat tuulessa. Pääskyset sukkuloivat ympärillä, hyvästelevät kesää. Ajatus siirtyy kevääseen, aikaan, jolloin meidän oli hyvästeltävä äiti ja isä.

Vuonna 1930 Piippolassa Peltoperällä Vilho ja Hilma Peltomaan perheeseen syntyi tyttövauva tammikuun viimeisena päivänä. Pienessä punaisessa tuvassa oli nyt kuusi tyttöä ja kaksi poikaa. Vauva sai kasteessa nimen Saimi Marjatta. Saimin jälkeen syntyi vielä kolme tyttöä. Äiti muistelikin lapsuuttaan, että siskojen kanssa paljon leikittiin ja laulettiin, kuljettiin paimenessa ja koulumatkoja yhdessä. Veljet olivat myös tärkeitä, ja suuri suru kohtasi perhettä, kun molemmat pojat kuolivat sodassa. Äidillä oli aina veljien kuvat hyllyssä ja hän vaali heidän muistoaan.

Lapsuuttaan äiti kuvasi turvalliseksi. Hilma-äiti oli iloinen, pyöreähkö ja hyvä leipomaan, aina kotona. Isä Vilho ryhdikäs, taitava käsistään, teki puusta kaikki tarvittavat työkalut, lapsen silmissä ankaran oloinen, mutta marjametsässä iloinen ja leikkisä, äiti muisteli. Itseään äiti luonnehti araksi ja hiljaiseksi lapseksi. Ensimmäisen kerran äiti oli poissa kotoa, kun nuoruusvuosina kävi ompeluopissa Rovaniemellä. Oli ollut kova ikävä kotiin.

Samana vuonna Saimin kanssa, vain pari kuukautta myöhemmin, syntyi Manninmaan pirttiin Takkisen Juuson ja Reetan perheeseen poikavauva. Vauva sai nimekseen Erkki ja myös hänellä oli useita vanhempia sisaruksia. Erkin jälkeen syntyivät vielä Martti ja Maija. Koskaan meille ei ole selvinnyt, miksi isällä oli vain yksi nimi, liekö pulavuosi ollut syynä. Isä muisteli väkirikasta lapsuuttaan usein. Manninmaan pirtissä tehtiin puutöitä, esim. rekiä. Kotosalla painittiin veljesten kesken, juostiin naapuriin serkkujen luo ja Kotilan rantaan uimaan. Pihalla pelattiin ja keinuttiin naapuruston lasten kesken. Haavereitakin isossa poikajoukossa sattui.

Äidin ja isän kanssa oli kyläilty naapureissa ja käyty seuroissa. Työtäkin oli tarjolla kasvimaalla, paimenessa, heinäpellolla, rankametsässä, jokaiselle jotakin. Sodan aikana isä oli yhdeksänvuotias, siis vielä poikanen. Sota-aikana työnteko korostui, isot veljet, kaikki kylän nuoret miehet lähtivät sotaan, naiset ja lapset tekivät vanhojen miesten apuna kaikki raskaatkin työt. Viimeisinä vuosina isä muisteli paljon tuota sota-aikaa, kovia pakkastalvia, heinänhakureissuja Alipäästä ja rankametsässä oloa, tukinajoa. Mutta maalaistalossa riitti ruokaa omalle porukalle ja sotaa pakoon tulleille sukulaisille ja muille ihmisille.

Saimin ja Erkin tiet yhtyivät ensimmäistä kertaa rippikoulussa. Erkki oli siellä huomannut tummatukkaisen ja ruskeasilmäisen, ujon kaunottaren. Nuorten riennoissa nuorisoseurantalolla on varmaan sitten tutustuttu paremmin. Tuohon aikaan kylän nuoret kokoontuivat pelamaan, tanhuilemaan, lausumaan runoja ja näyttelemään juuri nuorisoseuralle. Takkisen sisarukset olivat hyvin aktiivisia näyttelemään ja osallistumaan iltamiin ym.

Saimi-äiti ja Erkki-isä menivät kihloihin joulukuussa 1950 Erkin armeija-aikana. Tuolloin Saimi oli töissä puhelinkeskuksessa, joka sijaitsi Väätäisten talossa. Samalla hän ompeli kyläläisille vaatteita. Seuraavana kesänä, 1951 vuoden Juhannuksena, heidät vihittiin. Erkki oli ennen armeija-aikaa ollut Väätäisen Toivon porukassa metsiä ”lukenmassa”, mutta aloitti sitten varsinaisen työuran autokuskina kuskaten mm. maitoja meijeriin. Pian kuitenkin isä hankki oman taksin ja alkoi vuosikymmeniä kestänyt ammattiautoilijan ura. Noista taksimatkoista isällä itsellä ja kyyditettävillä on paljon muistoja. Siihen aikaan nainen auton ratissa oli harvinainen näky, mutta äiti tarttui ennakkoluulottomasti haasteeseen, kävi kurssin Oulussa ja alkoi ajamaan taksia. Lasten syntymän jälkeen taksinajaminen jäi Erkin ja kuskien, myöhemmin omien poikien, huoleksi.

Meitä lapsia on kuusi. Ari ja Anne syntyivät, kun perheemme asui Osuuskaupan yläkerrassa. Asuminen siellä oli haasteellista, kun vedet piti kantaa ja puilla lämmittää, silti huoneen nurkat olivat jäässä. Me muut, Arto, Auvo, Jarmo ja minä, olemme syntyneet Könkkölässä. Sieltä olen kuullut paljon juttuja, mutta en itse muista sitä aikaa. Voin kuvitella, että elämä on ollut touhukasta, kun on ollut kuusi lasta, taksiyritys ja oman talon rakentaminen. Omaan kotiin muuttaminen uudenvuoden päivänä 1965 on ollut varmasti juhlaa. Könkkölän vetoisat huoneet vaihtuivat valoisaan, lämpimään kotiin. Koti Vaarintiellä oli äidin ja isän koko loppuelämän asuinpaikka.

Vuoden 1964 lokakuussa sekä Saimin että Erkin äidit kuolivat yllättäen päivän välein ja haudattiin viikon välein. Uuden kodin tuomaan onneen sekoittui suurta surua. Se sai äidin hakemaan lohtua ja turvaa uskosta. Seuroissa saarnattu evankeliumi oli äidin voimana elämän loppuun asti.

Omien lasten kasvettua isommiksi, äiti ryhtyi perhepäivähoitajaksi. Hän on hoitanut suurella antaumuksella vuosien ajan suuren joukon lapsia. Äiti toimi myös perhepäivähoidon ohjaajana. Eläkevuosinaan äidillä oli vielä voimia hoitaa lastenlapsia, joita on kaikkiaan 23. Monet kerrat Saimi-mummu tuli avuksi vauva-aikana. Lapsenlapset saivat myös paljon olla mummulassa, yötäkin, retkellä mummun ja vaarin kanssa. Mummun ja vaarin apuun on aina voinut turvautua ja luottaa. Lapsenlapset mielellään muistelevat yhteisiä hetkiä mummun ja vaarin kanssa. Muistot lohduttavat nyt, kun läheiset isovanhemmat ovat poissa.

Sekä Saimilla että Erkillä oli kummallakin monenlaisia luottamustehtäviä ja harrastuksia. Isä toimi kunnallispolitiikassa ja vesiyhtiön hallituksessa vuosikymmenien ajan ja lauloi mieskuorossa. Äiti puolestaan lauloi kirkkokuorossa, luki runoja, marjasti kylän naisten kanssa, hoiti puutarhaa ja teki käsitöitä. Äiti nautti kaikesta kauniista, oli sitten kyse vaatteista, väreistä, musiikista tai kukista. Kun äiti tuli kylään esimerkiksi lasten syntymäpäiville, hänellä oli aina myös kukkia tuomisina.

Kun vanhempamme täyttivät kahdeksankymmentä vuotta, pidimme heille yhteiset syntymäpäiväjuhlat Piippolan seurakuntatalolla. Siellä oli paljon ohjelmaa, äitikin lausui runoja ja isä kiitti häntä lämpimästi halaten. He olivat silloin vielä hyvävointisia ja jaksavia. Mutta niinkuin sanotaan, että vanhuus ei tule yksin, niin kävi. Isän näkö huononi, ajokortista piti luopua, se oli kova paikka autoilijalle. Äiti sairastui muistisairauteen, ruokahalu loppui, yleiskunto heikkeni sen myötä, äiti laihtui kovin, alkoi kaatuilla. Arjesta tuli haasteellista.

Syksyllä 2015 aloin vanhempieni omaishoitajaksi. Sain siihen tehtävään paljon apua sisaruksiltani. Olen näistä vuosista kiitollinen ja onnellinen. Sain tutustua vanhempiini uudestaan, koimme paljon hienoja yhteisiä hetkiä vaikkapa saunalla takkatulen lämmössä jutustellen. Oli myös vaikea katsoa kun pystyvästä ja osaavasta äidistä tulee heikko ja avuton, joka ei aina tunnistanut läheisiään eikä omaa kotiaan. Kun lopulta äiti joutui muutamaksi kuukaudeksi hoitokotiin, isä ikävöi ja koki suurta yksinäisyyttä. Olihan heidän yhteinen elo jo kestänyt yli 65 vuotta.

Vanhempamme olivat syntyneet kahden kuukauden välein. Niin he myös kuolivat. Äiti-Saimi nukkui pois 2.4.2017 ja isä-Erkki 24.5.2017. Talo Vaarintiellä on nyt tyhjä. Samalla täynnä muistoja. Kiitollisena ja suuresti ikävöiden – Marjo

Tämän elämäntarinan vanhemmistaan Saimi Ja Erkki Takkisesta on kirjoittanut heidän tyttärensä Marjo Seppälä